Miksi helvetissä lapsettomilta ihmisiltä ei enää saa odottaa edes alkeellisia käytöstapoja? Joo, lapsettomuus on kamala kriisi, mutta niin tuntuu olevan mm. sinkkuus, puolison tai vanhemman menettäminen, työttömyys, tai melkein mikä tahansa muukin. Silti lapsettomat ovat se ryhmä, joita pitäisi ymmärtää, YMMÄRTÄÄ ja ottaa huomioon yli kaiken normaalijärjen. Harvoin olen kuullut leskien vaativan (anteeksi, "toivovan huomioonottamista"), että kukaan ei mainitsisi oman puolisonsa olemassaoloa, Facebookiin ei saisi päivittää mitään puolisoon tai perheeseen liittyvää, ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa puoliso pitäisi jättää kotiin. Kun KAIKILLA EI OLE PUOLISOA!!!111
Muutamankin katkeran tilityksen olen blogi- ja palstamaailmasta lukenut, ja yhden omakohtaisesti kuunnellut, siitä, kuinka "nyt kun mulla on viimein tää lapsi niin kukaan ei enää halua nähdä tai jakaa näitä äitysjuttuja mun kans". Katsaus peiliin, johtuisiko siitä että lapsettomuuskriisissäsi olet vuosikaudet ilkeillyt ystävillesi, jättänyt onnittelematta heitä lapsistaan, ja vaatinut, että kaikki pyörii sinun ehdoillasi, sinun tavallasi, sinun tunteidesi vuoristoradan alhoja ja nousuja mukaillen (anteeksi, sinun tunteesi huomioonottaen)? Ihmisillä on rajansa. Empathy is a two-way street.
Työpaikalla ei kuulemma saisi pitää lasten kuvia näkyvissä, kun eiväthän ne sinne kuulu. Työpaikalle ei saisi tuoda lasta näytille, vaikka pyydetään, koska joku siellä saattaa olla tahattomasti lapseton. Vähän samaa kaliiberia kuin, että viimeisillään raskaana olevan puolisolta ei saa kysyä, onko vauva jo syntynyt, koska vauva on voinut menehtyä synnytyksessä tai jokin voi olla muuten huonosti, eikä sitä halua alkaa kenellekään selittämään. Tällä logiikallahan ei vissiin keneltäkään pitäis kysellä, mitä isällesi tai puolisollesi kuuluu, kun se isä tai puolisohan voi olla kuollut äskettäin tjsp?!
Lapset, omatkin, riepovat joskus. Raskausvaivat riepovat joskus tosi isosti. Vanhemmuuden mukanaantuoma elämänmuutos voi olla jollekin suurempi kriisi kuin lapsettomuus konsanaan, ja kyllä, siitäkin saa puhua! Siitä, kun äitiys ei ole yhtä auvoa. Siitä, kun ei saa nukkua vuoteen. Siitä, kun maksaisi mitä vaan, että aamulla saisi lähteä töihin sen sijaan, että aloittaa loputtoman vaippa-puuro-päikkärit-vaunukävely-sose-vaippa-uni-vaippa -rundin. Se ei ole keneltäkään lapsettomalta pois, enkä muuten tunne yhtään entistä tahatonta lapsetonta (eikä noita ole blogimaailmassakaan näkynyt), joka ei olisi koskaan valittanut mistään. Niin se mielipide muuttuu, parhaillakin, haluaisin nähdä sen lapsettoman, joka on aikanaan luvannut, ettei koskaan valita jos saa lapsen, ja pitänyt tämän lupauksen. Se vaan ei mene niin, että muut saavat ja voivat puhua asioista silloin, kun se sinun ainutlaatuiseen kriisiisi sattuu sopimaan. Eikä se, että käyt huutelemassa jokaisen lapsiblogin kommenttilootassa, että "kaikki eivät lapsia voi saada, olisit onnellinen lahjasta etkä valittaisi" tee sinun olostasi helpompaa. Usko pois.
Ihmisillä on omat kriisinsä, oma tunne-elämänsä. Aivan yhtä tärkeät, kipeät, arvokkaat, kokonaisvaltaiset ja koskettavat kuin sinullakin. Sorry, not interested in your whining.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti