#4 - Katkerat Lapsettomat

Miksi helvetissä lapsettomilta ihmisiltä ei enää saa odottaa edes alkeellisia käytöstapoja? Joo, lapsettomuus on kamala kriisi, mutta niin tuntuu olevan mm. sinkkuus, puolison tai vanhemman menettäminen, työttömyys, tai melkein mikä tahansa muukin. Silti lapsettomat ovat se ryhmä, joita pitäisi ymmärtää, YMMÄRTÄÄ ja ottaa huomioon yli kaiken normaalijärjen. Harvoin olen kuullut leskien vaativan (anteeksi, "toivovan huomioonottamista"), että kukaan ei mainitsisi oman puolisonsa olemassaoloa, Facebookiin ei saisi päivittää mitään puolisoon tai perheeseen liittyvää, ja kaikissa mahdollisissa tilanteissa puoliso pitäisi jättää kotiin. Kun KAIKILLA EI OLE PUOLISOA!!!111

Muutamankin katkeran tilityksen olen blogi- ja palstamaailmasta lukenut, ja yhden omakohtaisesti kuunnellut, siitä, kuinka "nyt kun mulla on viimein tää lapsi niin kukaan ei enää halua nähdä tai jakaa näitä äitysjuttuja mun kans". Katsaus peiliin, johtuisiko siitä että lapsettomuuskriisissäsi olet vuosikaudet ilkeillyt ystävillesi, jättänyt onnittelematta heitä lapsistaan, ja vaatinut, että kaikki pyörii sinun ehdoillasi, sinun tavallasi, sinun tunteidesi vuoristoradan alhoja ja nousuja mukaillen (anteeksi, sinun tunteesi huomioonottaen)? Ihmisillä on rajansa. Empathy is a two-way street.

Työpaikalla ei kuulemma saisi pitää lasten kuvia näkyvissä, kun eiväthän ne sinne kuulu. Työpaikalle ei saisi tuoda lasta näytille, vaikka pyydetään, koska joku siellä saattaa olla tahattomasti lapseton. Vähän samaa kaliiberia kuin, että viimeisillään raskaana olevan puolisolta ei saa kysyä, onko vauva jo syntynyt, koska vauva on voinut menehtyä synnytyksessä tai jokin voi olla muuten huonosti, eikä sitä halua alkaa kenellekään selittämään. Tällä logiikallahan ei vissiin keneltäkään pitäis kysellä, mitä isällesi tai puolisollesi kuuluu, kun se isä tai puolisohan voi olla kuollut äskettäin tjsp?!

Lapset, omatkin, riepovat joskus. Raskausvaivat riepovat joskus tosi isosti. Vanhemmuuden mukanaantuoma elämänmuutos voi olla jollekin suurempi kriisi kuin lapsettomuus konsanaan, ja kyllä, siitäkin saa puhua! Siitä, kun äitiys ei ole yhtä auvoa. Siitä, kun ei saa nukkua vuoteen. Siitä, kun maksaisi mitä vaan, että aamulla saisi lähteä töihin sen sijaan, että aloittaa loputtoman vaippa-puuro-päikkärit-vaunukävely-sose-vaippa-uni-vaippa -rundin. Se ei ole keneltäkään lapsettomalta pois, enkä muuten tunne yhtään entistä tahatonta lapsetonta (eikä noita ole blogimaailmassakaan näkynyt), joka ei olisi koskaan valittanut mistään. Niin se mielipide muuttuu, parhaillakin, haluaisin nähdä sen lapsettoman, joka on aikanaan luvannut, ettei koskaan valita jos saa lapsen, ja pitänyt tämän lupauksen. Se vaan ei mene niin, että muut saavat ja voivat puhua asioista silloin, kun se sinun ainutlaatuiseen kriisiisi sattuu sopimaan. Eikä se, että käyt huutelemassa jokaisen lapsiblogin kommenttilootassa, että "kaikki eivät lapsia voi saada, olisit onnellinen lahjasta etkä valittaisi" tee sinun olostasi helpompaa. Usko pois.

Ihmisillä on omat kriisinsä, oma tunne-elämänsä. Aivan yhtä tärkeät, kipeät, arvokkaat, kokonaisvaltaiset ja koskettavat kuin sinullakin. Sorry, not interested in your whining.

#3 - Helle

Se on täällä taas. Kuvittelisi, että edes Suomen kesässä saisi rauhassa nauttia sateista ja viileästä säästä, mutta ei. Aurinko paistaa, lämpö on kohta kolmessakympissä, ja jengi kaahaa Hietsuun niin kuin sieltä löytyisi ikuinen pelastus.

Jos sattuu olemaan töissä helteillä (mikä on paras vaihtoehto ainakin silloin, jos on töissä ilmastoidussa toimistossa), vähintään pari ämmää löytyy aina, jotka vänisevät, että "kun nyt menee nämä helteet ohi ei pääse rannalle vää vää helle aurinko pitääkö pakosti olla sisällä helle helle". En jaksa kuunnella. Helteellä ihmiset käyttäytyvät, niin kuin kaikilla olisi velvollisuus olla ulkona ja nauttia helteistä. Jos viihdyt sisällä, niin ihan varmasti joku kerkeää aina mankumaan, että mitä sä sisällä teet näillä helteillä, nyt ulos, tästä on nyt nautittava kun tällaista on!!1 En mäkään soittele ihmisille sateella ja käske niitä ulos nauttimaan. Tarkemmin ajateltuna pitäisi varmaan alkaa.

#2 - Lapsiblogit

Mistä johtuu, että kun keskiverto-irma saa lapsen, sen on pakko perustaa blogi, johon päivitetään tunnontarkasti kaikki, mikä liittyy lapseen alkaen vaipoista, ja kaarrellen maito-sose -akselin kautta kummeihin ja anoppeihin?

On vaikea kuvitella mitään vähemmän mielenkiintoista, kuin lukea, millaisen paidan joku tuntematon tyyppi on ostanut lapselleen, tai kuinka se kyseinen lapsi tänään kääntyi ensimmäisen kerran. Yhtä vähän kiinnostavat kuvat kestovaippapinoista kaapissa tai "hauskat" kuvat kakarasta "ensimmäistä kertaa soseruokailemassa". Joo-o. Sosetta on naamassa, hassua, ja siis oikeestaan tosi söpöä, siis kato mikä ilme tolla lapsella, iiih, aika ihana!!!! Jos perään voi listata vielä ihquimmat kirppislöydöt (tai high-end -mammablogissa USAsta tilatut lastenvaatteet) ja kerätä pari kommenttia "no on kyllä ihania, mistä, paljon makso?", niin elämys on täydellinen. Lapsiblogien ehkä ääliömäisin alalaji ovatkin "lastenvaateblogit", joiden ideana on ilmeisesti ottaa valokuva kaikista vaatekappaleista (mielellään "uusretroista"), jotka lapselle on hankittu, ja postata ne blogiin ihailua keräämään. Tai niistä vaatepinoista. Mmmm...

Not.

Näitä on netti väärällään, ja useimmilla yhtä vähän lukijoita kuin keskimääräisen teinin "muotiblogilla" (tunika HM, leggins Gina Tricot), eli jotakuinkin nolla. Kenelle näitä kirjoitetaan? Itselle? Tutuille?  Varmaa on vain se, että minä en kuulu kohderyhmään.

Randomien mammablogien kommenttilootaa tarkastelemalla paljastuu kuitenkin paljon. Näyttäisi vähän siltä, ettei näitä kirjoiteta oikeasti "lapsen kehityksen seuraamiseksi" tai "muistojen tallentamiseksi", vaan ihan puhtaasti surullisesta pätemisen tarpeesta. Joku kirjoittaa kalliista muotituotteista, ekohippi pimahtaa kommenttilootassa jotta "haluatko oikeasti välittää lapsellesi tollasia kulutusarvoja?!?". Toinen listaa, kuinka kirppikseltä löytyi vaatteet seuraavaksi viideksi vuodeksi, ja high-end -mamma kommentoi, että "ihan kivoja jos tykkää, me ostetaan kyllä itse vaan uutta ja merkkitavaraa, niin saa varmasti puhdasta, laadukasta ja oman maun mukaista", ja sota on valmis. Joku kirjoittaa lapsensa nukkuvan yöt hyvin korvikkeella, ja imetysfasisti valistaa kommentissa, että "itse mieluummin uhraan yöuneni ja annan lapselleni parasta mahdollista ravintoa, on itsekästä jos ei imetä", ja jokainen valehtelee vuorotellen lapsensa taitoja yläkanttiin, ja toiset huutelee perässä että "en usko että kääntyy kuitenkaan kumpaankin suuntaan vielä, eli taitaa olla vähän liioittelua tässä".

Töissä pätemisestä sentään maksetaan.

#1 - Katkerat Sinkut

Lähipiiriini on pesiytynyt Katkera Sinkku, eikä edes laatuaan ensimmäinen. Here's what happened: lapsuudenystävistä tuli toisilleen Ystäviä, ja ystäväpiiristä perhe. Yhtäkkiä tulee täyteen kolmekymppiä ikää, ja ystäväpiirin jäsenet yksi toisensa jälkeen pariutuvat ja perheytyvät. Paitsi se yksi.

Kun on vuosikymmenen ajan lusinut yhdessä töissä, viettänyt lomat ulkomailla porukalla, juhlinut Uudet vuodet, Juhannukset ja Vaput jengissä ja notkunut viikonloput etkot-jatkot-rata -akselilla samalla porukalla, on varmaan helvetin vaikea huomata olevansa yhtäkkiä aika yksin. Perheellistyneet kun viettävät luonnollisesti juhlansa keskenään, kun kenelläkään ei sitä yhteistä vapaa-aikaa liikaa ole muutenkaan. Lomat vietetään mieluiten oman puolison kanssa, ja oliko yllätys, että kukaan ei ehkä halua lomalleen mukaan yhtä ylimääräistä paritonta tyyppiä? Silti, get a grip - tämä ei ole muiden ihmisten vika, vaan *drumroll* - NORMAALI ELÄMÄN KEHITYSKULKU!

Ymmärrän kyllä, että varmasti vituttaa olla yksin, mutta hei - ei varmaankaan ole muiden ihmisten vastuulla järjestää sulle seuraa, kun mikään (ja kukaan) ei tunnu kelpaavan? Ei varmaankaan ole myöskään kohtuullinen vaatimus, että kukaan ei saisi mainita puolisostaan mitään ikinä missään, livenä, Facebookissa, mutkan kautta tai suoraan. Älä ihmettele, mikseivät pariutuneet ja perheytyneet ystäväsi halua nähdä sinua enää; kukaan ei jaksa kuunnella loputtomiin tilitystä siitä, kuinka Sinulla Ei Ole Ketään, ja Kukaan Ei Lähde Alanyaan Kanssasi Bilettämään. Elämä muuttuu, koita muuttua mukana. Kolmekymmentä ei ole uusi kaksikymmentä.

Et sä nyt hei voi tosissas olettaa, että kaikki muut leikkisivät sinkkua ihan vaan, että sulle ei tulis paha mieli?! Aikuinen ihminen


Muistuttaa muuten läheisesti erästä toista ihmisryhmää. Siitä lisää myöhemmin.